Pieni aamu-unisen kateudenpisto sydämessäni olen aina ihmetellyt kovaa ääneen, mitä järkeä on käyttää arkiaamuistaan runsaasti aikaa aamiaisen syöntiin, jos on mahdollisuus vielä nukkua. Pidän kyllä aamujen tunnelmasta, rakastan brunsseja ja syöminen nyt on aina ihanaa. Mutta. On niin vaikea herätä! En millään malta mennä illalla nukkumaan ja aamulla nukun helposti puoleen päivään ja etenkin sen yli.
Olen kuitenkin tullut sellaiseen aikataululliseen elämäntilanteeseen, jossa kalenteri on julmetun täynnä sanoja deadline ja To do -lista ennätyksellisen pitkä. Niinpä laitoin eräänä aamuna herätyksen vapaaehtoisesti kello seitsemäksi, vaikka velvollisuudet kutsuivat vasta kahdeksitoista. Heräilin hitaasti, valmistin aamiaisen (jos myslin ja jugurtin kaataminen kippoon lasketaan) ja kömmin sen kera takaisin peiton alle. Luin hetken uutisia, blogeja ja vilkaisin sähköpostit. Sen jälkeen ryhdyin näpyttelemään edelleen mukavasti peiton ja vilttikerrosten alla aamuradion soidessa.
Uskomatonta miten paljon sain sen aamun aikana aikaan!
Jätin saman herätyksen myös seuraavaksi aamuksi. Ja sitä seuraavaksi. Lauantaina olinkin sitten villi ja siirsin herätyksen kahdeksaksi!
Herääminen on edelleen vaikeaa, mutta ei yhtä vaikeaa kuin jos olisi pakko herätä. Tietoisuus oman elämänsä (tai lähinnä kalenterinsa) herruudesta antaa sellaisen ylemmyyden tunteen, että herään jopa mielellään unirytmilleni epäinhimilliseen aikaan. Suorastaan odotan että saan syödä rauhassa aamiasta ilman kiirettä tyynyihin hautautuneena.
Alan vihdoin ymmärtää, miksi niin moni on valmis nipistämään aamu-unistaan edes hitusen verran. Lehdenluku, aamukahvin nautiskelu tai rauhallinen aamiainen on osoitus suurenmoisesta elämänhallinnasta! Joku voisi väittää, että kyse on pikemminkin miellyttävämmästä päivän aloituksesta. Mutta se jos joku huutaa, että pitelee niin tiukasti kiinni jokaisesta elämänlangastaan, että voi täysin huoletta päivittäin nauttia kiireettömistä aamuista. Ja voitte varmasti kuvitella, millaisen alun päivälle moinen tunne antaa.
