Avain onneen

Vaikka perjantai-ilta voisikin kirvoittaa erinäisiä pohdintoja onnesta ja elämästä, pysytään kuitenkin ihan konkreettisella tiellä. Viime aikoina kaulassani on nimittäin riippunut varsin tiuhaan pronssinen avain. Jos sen hypistelystä ei tule onnelliseksi niin ei mistään.

Parasta tuollaisissa pitkissä koruissa on niiden tarjoama hypistelyoptio. Sellainen turva-asia, johon tarttua kiperissä tilanteissa. Ja, uskomaton mutta totta, avain jos jokin sopii täydellisesti kämmeneen!

Olen pitkään haaveillut avainkorun tekemisestä itse, mutta en koskaan törmännyt tarpeeksi kauniiseen kapistukseen. Kyseinen kappaleen voi hankkia itselleen joka toisesta vaateliikkeestä, mutta sillä ei ole merkitystä. Minulle se on yksinkertaisesti - avain onneen.

Onnea perjantaihin!

Maailman kaunein korurasia

Ensimmäisenä minulle tulee korurasioista mieleen sellaiset pienet vaaleanpunaiset, joista avattaessa ponnahtaa ballerina pyörimään musiikin tahdissa. Ei sillä, ettei kaltaiseni romantikko ja tutujen ihannoija pitäisi kyseisistä rasioista, en kuitenkaan koskaan ole syvästi kaivannut korurasiaa.

Minusta on ollut hauskempaa ripustaa korut näkyville, eikä piilottaa niitä kannen alle. Kunnes näin tämän.

 

Maailman kauneimman korurasian. Syvän turkoosin ja herkillä kukilla sekä perhosilla somistetun yksilön. 

Sain rasian lahjaksi ystävältäni, joka ilmeisesti tietää itseäniki paremmin, mikä saa sydämeni sykähtelemään onnesta.

 

 

Vaikka mieltymykseni ovat kovin yhteneväiset niin sisustuksen kuin pukeutumisen suhteen, on minunkin myönnettävä, etteivät kaikki koruni sovi makuuhuoneeni väreihin. ;) Nytpä on sekin "ongelma" ratkaistu!

Se vaan on... noh, täydellinen!

Herkät perhoset

Perhosissa on jotain sellaista herkkyyttä, josta pidän suunnattomasti. Vaikka nämä siivet ovatkin maalattua nahkaa, herkkyys on yhä tallella.

 

On myös hienoa tukea suomalaista suunnittelua ja kierrätysmateriaalien käyttöä.

Jotenkin samanlaista herkkyyttä on myös Jessie Waren Wildest moments -kappaleessa, jota olen pyörittänyt lähes taukoamatta. Myös video kaikessa yksinkertaisuudessaan on aivan ihana.

Kamerahihna

Sen sijaan, että olisin sijoittanut säästöjäni kameran uuteen linssiin tai jopa parempaan kameraan, sijoitin uuteen kamerahihnaan. Ja vieläpä maailman tyylikkäimpään!

Selailtuani nettikauppoja totesin valikoiman olevan ikävän ankea. Onneksi keksin vilkaista, miltä Etsyssa näyttää, ja siellä minua odottikin upein koskaan näkemäni kamerahihna!

Hihna on tukevaa tekoa (ehdoton vaatimus jokseenkin hintavalle kameralle) ja käsintehty. Inkkarikuviointi ehdottomasti plussaa.

Hihna kiisi luokseni aina Los Angelesistä asti. Ja vaikka oma Amerikan valloitukseni vielä odottaa hetkeään, voin olla ylpeä kamerahihnastani, joka on jo nähnyt Ameriikan meininkiä.

Kyllä nyt kelpaa kantaa järkkäriä, eikä hihna huuda kilometrin päähän, kumpaan kamerakoulukuntaan kuuluu.

1920

Halloween lähestyy, ja vaikka en varsinaisesti kyseistä juhlaa odota, odotan sen mukana tuomia naamiaisjuhlia! Olen aina rakastanut naamiaisasuihin sonnustautumista. Aiheeseen liittyvien kuvien selailu ja pienten yksityiskohtien miettiminen on aivan ihanaa!

Olen monessa asiassa kaikki tai  ei mitään -ihminen, etenkin tässä. Ei tulisi mieleenikään saapua paikalle pelkässä hauskassa hatussa. Ehei, minä saavun paikalle jokaisen ripsen ja kynnen värin miettineenä. Koska se vain on niin ihanaa!

Kuvista voi ehkäpä päätellä asuni teeman. Aion virittäytyä 1920-luvun tunnelmiin holkkia ja luumunpunaisia huulia myöten. Olen katsellut internetin ihmeellisestä maailmasta jo lukuisia videoita siitä, miten ajanmukainen synkkä silmämeikki tehdään.

Tuossa aikakaudessa on jotain niin hohdokasta, vaikka en sinne Midnight in Paris -tyylisesti jäisikään. Mutta yhdeksi illaksi sonnustaudun enemmän kuin mielelläni charlstonin upeaan maailmaan.

“(…) the New Woman of the 1920s boldly asserted her right to dance, drink, smoke, and date—to work her own property, to live free of the strictures that governed her mother’s generation. (…) She flouted Victorian-era conventions and scandalized her parents. In many ways, she controlled her own destiny.”

-Joshua Zeitz

Vaahterankeltainen duffeli

Tämä syksy on tehnyt minut villiksi. Ensin ostin minulle hyvin epätyypilliseen tapaan punaisen paidan. Ja kerrottakoon vielä, että seesteisen ja pidättyväisen äitini nähdessä paidan, hän huudahti: "Punainen! Onko sulla punainen paita!" Sitten hän huokasi syvään, sillä tiesi punaisen pukevan minua erityisen hyvin vastusteluistani huolimatta.

Mutta palataan puolustuspuheeseen koskien villeyttä osa 2 - keltaista takkia. Ensinnäkin olen aina jossain määrin halunnut duffelitakin. Jokaisen takkioston yhteydessä jokin muu ominaisuus tai malli on lopulta vienyt voiton, mutta en ole koskaan lakannut ihastelemasta duffelitakkin kiinnikkeitä sellaisia nähdessäni.

Toiseksi, olen vasta viime aikoina ryhtynyt seuraamaan Ian blogia, jossa näin tämän samaisen takin alun perin. 

Kolmanneksi, yrittäessäni turhaan löytää kaipaamaani vihreää palmikkoneuletta kaupungilta, huomasin katselevani vain ja ainoastaan syksyn sävyisiä vaatteita. Ja kuten aiemmin kirjoitin, minulla on viime aikoina ollut palava halu pukeutua ruskan väreihin. 

Saapuessani takin luo, nämä kolme kohtaa yhdistyivät päässäni, ja kuinka ollakaan, kassakone kilahti.

Olin pitkään pelännyt, etten viihtyisi kirkkaanvärisessä takissa, joka erottuu liian selvästi katukuvasta. Ja kuinka väärässä olin! Takki antaa sellaista hyvää mieltä ja itsevarmuutta kun sen pukee ylleen, että ulkona lähinnä hymyilyttää. Ja sitä en ole vielä kokenut. Omistan takkeja, jotka saavat minut pakahtumaan onnesta, mutta se on sellaista sisäistä ja hiljaista onnea, jota varjellaan kynttilänvalossa.

Mutta tämä takki saa hymyilemään vastaan tulijoille. Tämä, on maailman iloisin takki!

London Red

Vieraillessani vaatetusta tarjoavassa liikkeessä huomasin tarttuvani punaiseen paitaan. Jos rypistät nyt kulmiasi kysyvästi, niin kerrottakoon etten omista punaisia vaatteita. Tai jos totta puhutaan, niin omistaan punaisia en mitään. Kynsilakkaa ja huulipunaa lukuun ottamatta.

En tiedä mikä siinä on. Melkein kaikkien naisten rakastama väri. Rakkauden väri. Rohkeuden väri. Voittajien väri. Joulun väri. Ja silti, sininen voittaa punaisen.

Kuljetin paidan kuitenkin ennenkokemattomalla riemulla kotiin, lakkasin kynnet London Redillä ja hyppelin innosta töihin seuraavana aamuna.

Puolustukseni todettakoon, ettei kyseessä ole mikä tahansa punainen paita, vaan raitapaita. Jokainen vaatekaapin perusvarustuksesta lukenut tietää, että raitapaita on aivan oma käsitteensä. Lisäksi, kuten kuvista näkyy, punainen ei päässyt kukkoilemaan ihan miten sattuu, vaan sai rutkasti sinistä kaverikseen. Ja täytyy sanoa, että kyllä värit vaan komppasivat toisiaan hienolla tavalla.

Punainen paita. Hymyilyttää vieläkin.

Pitsiyöpaita

Sunnuntai-iltaisin aikainen nukkumaamenoaika jää yleensä hyvän ajatuksen tasolle. Jos ylleen sen sijaan asettelee pitsisisen yöpaidan, sänky alkaa kutsua aivan toisella tavalla. Ajatus siitä, että pääsee tuntemaan itsensä oikein hienoksi lukiessa romaania hiukset kiharalla pitsipyjamassa, houkuttelee aivan ennen kuulumattomalla tavalla.

Herääminen maanantaiaaumuun ei myöskään tunnu kovin pahalta.

Parempaa maanantaita!

Raitaa

Kyllä on raitamekossa ihmisen hyvä olla. Tuulessa vienosti heiluvat helmat ja ryhtiä antava vyö vyötäisillä on valmis niin lettukesteihin, eväsretkiin kuin kaupungilla päivän paistatteluun.

Kukkamekkoja vielä kainosteleville raita on oiva valinta. Olo on skarppi, mutta kaikki kukkamekkofiilikset tulevat huomaamattakin kaupan päälle!

Säärystimet

Pakkanen, antaa tulla vaan. I'm prepared!

Ja huom, taistoon voi käydä myös pitsirusetteihin sonnustautuneena.