Olen viimeiseen pisaraan asti koti-ihminen. Rakastan toki matkustamista ja kaikenlaista sosialisointia ystävien kanssa, mutta jos ihan rehellisiä ollaan, niin kaikista parhaiten viihdyn kotona.
Hankittuani oman asunnon tein periaatepäätöksen. Kaikkien ostamieni esineiden - oli kyse vessaharjasta, kastelukannusta tai kynttilänjalasta - on miellytettävä silmää. Tuntui absurdilta laittaa tuhottoman paljon rahaa kodin käyttöesineisiin, joista en edes pitäisi. Ei ole mitään järkeä ostaa Ikean kotoa muuttamiseen suunnattua astiasettiä, jos voi ostaa vähitellen kauniita astioita, joita rakastaa. On myös aika kivaa, että kukkia kastellessa tai kynsiä harjatessa käytössä onkin elefantinmuotoinen esine, eikä jokin ruma ensimmäisestä tavaratalosta löytyvä kapistus.
Vaikka olen noudattanut päätöstäni lähes joka asiassa, havahduin harmillisesti viime syksynä, kun Pupulandian Jenni kirjoitti avaimenperähankinnoistaan. Minä, joka viihdyn parhaiten kotona käpertyneenä tyynyjen keskelle lempikirjan, teemukin ja villasukkien kanssa. Minä, joka uhoaa ostavansa vain kauniita asioita ja kohottelee kulmiaan Sini-tiskiräteille. Minä, säilytin avaimiani kaulanauhassa. Juuri sellaisessa kaameassa avainnauhassa, jota koristaa yrityksen mainoslogot ja jotka olivat in 2000-luvun alun yläasteella. Voitteko kuvitella! Vajosin häpeästä, kun ymmärrys saavutti otsalohkoni.
Päätin kuitenkin pitää viimeisistäkin ylpeyden rippeistäni kiinni ja etsiä kelvollista - ei vaan täydellistä - avaimenperää, kunnes löytäisin sen. Olin kyllä nähnyt Pupulandiassa kuvan valkoisesta rusetttiavaimenperästä, mutta kun törmäsin siihen sattumalta turkoosina, oli etsintä päättyny, ja avainnauha päätyi roviolle.
Nyt kotiin tuleminen on entistä mukavampaa, kun kauppakasseja portaita ylös raahatessa hamuaa laukusta jotain, mikä ilahduttaa joka kerta käden osuessa siihen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti