Aina voi mennä pubiin

 

 

Englannin sää on tunnetusti sateinen, mutta ehkäpä tästä johtuen kulttuuriin on kehittynyt jotain mainiota. Pyyhkiipä millainen tuuli tai räntä tahansa naamaa, niin aina, korostan aina, voi mennä pubiin. Ei mihinkään ankeaan räkälään katujen miesten kanssa, vaan kaikille avoimiin olohuoneisiin, jossa halot ritisevät takassa, ja kynttilänvalo ja kotoinen puheen sorina ympäröivät. Tarjolla on oikeasti hyvänmakuisia juomia ja tietysti ruokaa.



 

 

 

 

Pubeissa kokoontuivat niin työporukat, kaverit, syntymäpäivien viettäjät, opiskelijat kuin perheet. Mihin aikaan päivästä tahansa ja missä tahansa. Pubeja on kaikkialla ja hyvä niin.

Doors of England

 

 

Toiset kuvaavat matkoillaan matkatovereitaan, merta tai kukkaistutuksia. No, minä kuvaan ovia.

 

Piti oikein hillitä itseni, etten jäänyt jokaisen britin harmiksi seisoskelemaan ovien taakse ilman pienintäkään aikomusta tulla sisään.

 

Huomaan tykästyneeni aivan tietyn tyyppisiin oviin, sillä väriskaala ulottui kaikista sateenkaaren väreistä mustaan, mikä ei valitettavasti kuvistani välity. Kotona ei edes tule ajateltua, että ulko-ovi on jonkun värinen. Saati, että siihen voisi vaikuttaa. Olisihan se nyt hienoa huikata kyläilemään tulevalle ystävälle, että I live in the house with the turqoise door! Aah, siinä talossa!

 

 

 

 

Tämä viimeinen ovi on sangen arveluttava, mutta luohan se nyt ihan eri fiiliksen kuin valkoinen ovi ristikkoikkunalla, joita kotimaassamme on aivan riittämiin.

Visiting Jane

 

 

Jos kerran aikoo matkata aina Englantiin asti, tuntuisi suorastaan hävyttömältä jättää väliin kohteliaisuuskäynti neiti Austenin luo. Tarvittiin poikittaislinjamainen paikallisbussimatka ja raikkaassa maalaisilmassa kävely pieneen Altonin kylään, kuten asiaan kuuluu.

 

Visiitti ei tuottanut pettymystä. Meille esiteltiin ihastuttava kotitalo, sekä pieni pöytä ikkunan ääressä, jossa muun muassa Ylpeys ja Ennakkoluulo viimeisteltiin. Sattuipa niinkin onnekkaasti, että sekä neiti Elisabeth Bennetin että Herra Darcyn pukuja oli tuotu näytille. Olen siis todistettavasti seissyt senttien päässä sen oikean Mr. Darcyn puvun vieressä, mutta häveliäisyyksissäni en tohtinut koskea siihen. Ja kyllä, kaduttaa.

 

 

 

 

 

 



Janen viehättävän kodin lisäksi teimme kävelyretken kirkolle, jonka pihamaalle Janen sisko ja äiti oli haudattu juuri sellaisten hautakivien alle kuin vain kuuluu. Janen viimeinen lepopaikka sen sijaan on suuremman kaupungin Winchesterin katedraalissa, sillä Jane vietti elämänsä viimeiset pari viikkoa kaupungissa lääkärinsä lähettyvillä.

 

Vierailu oli mitä ihastuttavin ja tuotti mitä suurinta iloa!

 

 

Kokemusten vuosi

 

Aikomuksenani oli tulla kirjoittamaan siitä, kuinka paljon vihaan uutta vuotta. En aio juhlistaa sitä millään tavalla tai tehdä lupauksia, jotka eivät pidä. Sen sijaan pysähdyin hetkeksi miettimään, mitä tänä vuonna on oikeastaan tapahtunut. On ollut mieletöntä iloa ja musertavaa surua, mutta jestas sentään, olen matkustanut enemmän kuin koskaan!

 

Vuosi alkoi viattomasti Pietarista. Näppärästi junalla, muutama päivä.



 

 

 

Keskikesän pakkojuhlintaa livistettiin viettämään pohjoiseen unohtumattomalle roadtripille.

 

Loppukesällä poistuin ensimmäistä kertaa Euroopan mantereelta. Maailmanvalloitus alkoi vaatimattomasti Kiinasta.

 

 

Syksyllä taas vuosien takainen haave syksyisestä Englannista ja Lontoosta toteutui.

 

Onneksi muistot ovat tallennettuina kuviin ja matkapäiväkirjoihin. Vaikuttaa siltä, että ilman niitä, en olisi edes tajunnut, millainen vuosi on takana.

Enää ei vuodenvaihde ahdista. Huolimatta lähes poikkeuksetta ankeista uuden vuoden juhlinnoistani, tästäkin vuodesta tuli ihan mieletön. Kiitollinen tässä saa ja pitää olla. Ja tietysti toivoa, ettei seuraavakaan vuosi petä!

Cambridge

Kopisevat kivilattiat. Loimuavat takkavalkeat. Koulupukujen lämpöiset kaulaliinat.

Oxford. Harvard. Cambridge.

Harry Potter -sukupolvi viettäisi enemmän kuin mielellään kouluaikansa vanhojen collegejen käytävillä vaeltaen. Ja tällainen vanhoille linnoille sykkivä sydän on minullakin. Ja vaikka suureksi onnekseni pääsin tutkimaan Cambridgea, pakko myöntää, että tunsin myös pientä kateuden kirpaisua opiskelijoiden pyöräillessä ohitseni. Jos-lauseet valtasivat mieleni. Erityisen ikäviltä ne tuntuivat siksi, että unelma olisi ollut täysin mahdollista toteuttaa. Se ei toki tarkoita, että ne olisivat toteutuneet, mutta mahdollisuus oli ulottuvilla.

 

 

 

 

 

 

 

Cambridge oli upea ja olen onnellinen, että olen päässyt käymään siellä. Olen myös onnellinen siitä, että todellisuuden nurjat puolet eivät ole saavuttaneet tietoisuuttani, ja voin edelleen velloa ihannekuvissa collegeista seikkaillessani Harryn tai Roryn kanssa.

 

Kaikkia kokemuksia ei tietenkään kannata evätä itseltään tällä perusteella, mutta on mukavaa nauttia jostain mikä on todellisuuden ja mielikuvien rajamailla, ja ottaa siitä vain ne mieluisammat puolet. Nurjia puolia elämässä tulee muutenkin, mutta ne on paras valita asioista, joiden paremmat puolet tuottavat iloa ja onnea kymmenkertaisesti enemmän.

 

Minun elämässäni Cambridge ei ollut tällainen, minun elämässäni Cambridge otetaan kirsikkana. Ja joskus se riittää.